Jyväskylä – Helsinki – Oslo – Fort Lauderdale – Denver – Tucson

AU Tucsonin kampusta

Perjantaina 9.8. klo 6:19, Jyväskylä

Juna liikahti klo 5.28. Matkalla asemalle tarkistin pari kertaa, ovathan lompakko, passi ynnä muut elintärkeät mukana. Viimeiset hyvästit jätin elokuvakohtauksen tapaan junan ikkunasta vilkuttaen, kyynel silmäkulmassa.

Istun elämäni ensimmäistä kertaa parittomalla istuimella – uudet jännittävät elämykset alkavat siis näköjään jo Suomen puolella! Repulle ei ole vieruspenkin puuttuessa järkevää paikkaa, joten se on kaatunut tässä pari kertaa ja eväät ovat tehneet retken käytävän puolelle.

Olen tässä alkumatkasta pohtinut, miksen herää useammin kello viisi. Aamu on henkeäsalpaavan kaunis: usva leijuu viljapeltojen ja tyynten järvien yllä, ja auringon noustessa pellot alkavat hehkua kultaisina ensimmäisten säteiden valossa. Yritän ottaa kuvia ja videoita, mutta myöhästyn tai eteen tulee joku mulkvisti tolppa.

Lauantaina 10.8. klo 8:34, Fort Lauderdale

Florida. Ulkona on kosteaa ja lämmintä kuin saunassa, sisällä palelee. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita kuten turistimatkoiltani muistan. Shuttlessa käydään matkustajien kanssa klassista sääkeskustelua, ja naisten vessassa päädyn keskelle latinaporukan laittautumisetkoja.

Väsyttää niin, että voisin nukahtaa pystyyn. Nälättää ja janottaa myös. Valtameren yllä ei tarjottu edes vettä niille asiakkaille, jotka eivät olleet tilanneet aterioita etukäteen. Yritin harhauttaa itseäni vatsan murinalta hakkaamalla uusia ennätyksiä Trivial-tietopeliin. Itsetunto kohosi hetkeksi pilviin, mutta mureni sitten karvaasti, kun kolme ihmistä päihitti tulokseni loppumatkasta.

Nyt odotan jokseenkin autiolla lentokentällä, että työntekijät ilmaantuvat paikalle. Rajamuodollisuuksista huolimatta ei vielä yhtään tunnu siltä, että olisin Yhdysvalloissa, lentokentät ovat niin samanlaisia.

Lauantaina 10.8. klo 8:42, Denver

Ystävällisten ihmisten putki katkesi Fort Lauderdalessa bag dropiin (laukuntiputus?), jossa mies aloitti keskustelun tivaamalla, miksi olen kiinnittänyt viivakoodiliuskan laukun sivussa olevaan kahvaan. Tuhisten lappu revittiin ja kiinnitettiin uudestaan.

Lento Denveriin oli tähän asti sujuvin. Olin vallan vaikuttunut, että ihmiset oikeasti noudattivat boardingin (koneeseennousu?) ryhmäjakoja. Lento lähti ajoissa, oli perillä etuajassa, ja vierustoveriksi tuli ehkä maailman huomaavaisin tyyppi, joka huolehti koko matkan, että mulla on asiat hyvin.

Lauantaina 18.8.2019, Bloomington

Viimeistely vierähtikin viikon päähän, mutta ei anneta sen häiritä. 

Pääsin lopulta perille Tucsoniin ilman suurempia ongelmia, ja hyppäsin heti kahden muun FLTA:n kanssa shuttleen, joka vei meidät hotellille. Toisesta heistä ehti tulla todella läheinen orientaation aikana, ja toivon, että pidämme yhteyttä tämän lukuvuoden ajan ja sen jälkeenkin!

Tucsonin orientaatioon mahtui todella paljon kaikenlaista, mutta tässä joitakin kohokohtia:

1)   Tapasin paljon kivoja kaktuksia ja ihmisiä. Kävin mielenkiintoisia keskusteluja heidän kanssaan.

2)   Kävin katsomassa vaikuttavaa valokuvanäyttelyä. 

3)     Söin elämäni parasta sushia.

      4)   Soitin aamuviideltä respaan rikkoutuneen suihkun vuoksi, tosiasiassa en vain osannut käyttää

            sitä. Huoltomies oli onneksi huumorintajuinen ja sanoi lähtiessään, että tapaus piristi päivää.

      5)   Pääsin yhteiskuvaan, koska Kimi Räikkönen on suomalainen aivan kuten minäkin!

Tapahtuma oli kaiken kaikkiaan mieltä nostattava, hauska, elämysrikas ja informatiivinen, siis hyvä ponnahduslauta tulevaan koitokseen. Oivalsin, että tiedän ja osaan jo monenlaista, mutta myös, että opittavaa on paljon. Vastassa on minulle uusi kohderyhmä ja uudenlaiset maan tavat. Lisäksi moni asia (suurin osa asioista), jonka teoriassa tiedän hyväksi, on käytännössä kokeilematta. Siksi täällä ollaan!

Olen tällä välin ehtinyt saapua jo uuteen kotikaupunkiini Bloomingtoniin, mutta kirjoittelen tänne asettumisesta ensi kerralla!