Korona porsaan kotiin ajaa

Viimeinen auringonlasku, Grand Rapids, Michigan.

Päätös 

16. maaliskuuta olen sitä mieltä, että kyllä tästä selvitään. Homma rauhoittuu kesään mennessä, ja minulla on kahdessa eri kaupungissa paikka, jossa asua eristyksissä.

Rajoja aletaan sulkea. Kampus tyhjennetään. Lentoja perutaan päivä päivältä enemmän. Perhe-chat kilisee.

17. maaliskuuta minulla on lennot Suomeen.

Sulje sitä ja irtisano tätä, luovu tästä, pakkaa tämä. Käytännön touhuissa sain kauhun- ja surunsekaiset tunteet työnnettyä hetkeksi syrjään. Viimeisinä päivinä itkin niin paljon, että kyyneleet olisi varmaan voinut myydä sinne Baden-Badeniin. Liikaa hyvästejä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. En uskaltanut halata ihmisiä, joita en ehkä enää koskaan näe.

Mietin, tätäkö tarkoittaa todellisuudessa se, että "menettää yhden elämän". Juuri sitä samaa elämää ei saa enää poimittua takaisin, mutta jonkinlainen uusi mahdollisuus saattaa odottaa sitten, kun on hetken taistellut eteenpäin.

Matka

Alun perin lennon piti lähteä 22.3. kello 17.35. Luen kahden jälkeen sähköpostin Delta Airlinesilta, jossa sanotaan, että ensimmäisellä lennolla on odotettavissa tunnin viivästys. En ehtisi jatkolennolle. Kaahaamme Grand Rapidsin poikki lentokentälle, jotta ehdin 15.45 lähtevään koneeseen. Miten liikkeellä voikin juuri silloin olla niin paljon autoja?

Ehdin lähtöselvitykseen juuri ja juuri ajoissa ja otan uudet liput vastaan keho ja ääni väristen.

Matkustaminen oli samaan aikaan ahdistavinta ja mukavinta ikinä. Ihmisillä oli erilaisia patenttiratkaisuja kasvoillaan. Käteisellä maksamisesta oli luovuttu. Kertakäyttökäsineiden kanssa räplääminen oli hankalaa, käytin niitä vessan ovia avatessani ja lentokoneen selkänojassa olevaa näyttöä tökkiessäni.

Mukavaa oli se, että koneisiin nouseminen ja niistä pois pääseminen sujui ihanan nopeasti pienten matkustajamäärien takia. Lento Detroitista Amsterdamiin oli poikkeus, koska kaikki muut vastaavat lennot oli siltä iltapäivältä peruttu, ja kone saatiin näin täyteen.

Pride-festivaali.

Pähkinänsärkijä-baletissa.

Helsinki-Vantaan lentoasemalla ajattelin, että laukun oli täytynyt kadota matkalla, koska kaikki oli sujunut aivan liian hyvin siihen asti. Räikeän violetti laukkuni kuitenkin lipui lopulta kohti, ja seuraavaksi lähdin raahaamaan sitä junaan.

Istuin Tikkurilan juna-asemalla tunnin tekemättä mitään. Kumpikaan puhelin ei toiminut, eikä minua huvittanut lukea. Katselin ohi kulkevia ihmisiä, olo oli epätodellinen. Tältä ihmiset näyttävät täällä. Teinilauma vaelsi asemaa edestakaisin. Tytöillä oli mustaksi värjätyt hiukset. Tajusin, etten Bloomingtonissa nähnyt juuri koskaan teini-ikäisiä.

Joensuussa minua tervehti ensin pureva viima. Sitten vanhempani olivat vastassa. Auto oli vaihtunut, en ollut ehtinyt oppia tunnistamaan edellistäkään. Kotona odotti huone yläkerrassa ja oma vessa, käsidesiä oli varattu molempiin kerroksiin. Mielentilan turvattomuus ja oman kodin turvallisuus oli psykologisesti kummallinen yhdistelmä.

Mid Year -konferenssiin lähdössä.

Pizzaa pyykkituvassa talonmiestä odotellessa. Ovi oli jäätynyt kiinni.

Next level

Tänään, 5. huhtikuuta, vietän karanteenin toiseksi viimeistä päivää. Olo alkaa olla turvallinen, sillä on enää äärimmäisen pieni mahdollisuus, että minulla olisi tartuntaa. En pelännyt niinkään omasta puolestani, mutta on helpotus, etten tuonut tautia vanhemmilleni.

Etätyöt ovat lähteneet mukavasti käyntiin! Olemme ohjaajani kanssa muuttaneet Suomessa oleskelun resurssiksi: olen väsännyt vlogeja suomalaiseen kulttuuriin liittyvistä asioista. On ruisleipää, salmiakkia, pajunoksia ja äitin tekemää pullaa rekvisiitaksi, ja pääsen autenttiselle laavuretkelle kevättalven auringonpaisteessa.

Kaikki on hyvin. Yritän tosissani pitää kiinni suhtellisuudentajusta ja olla onnellinen siitä, kuinka hyvin kaikki ihan oikeasti on. Saan jatkaa töitä, minulla on perhettä ympärillä, voin liikkua luonnossa ja soitella milloin mitäkin soitinta. Kaappi on täynnä VHS:lle nauhoitettuja Muumilaakson tarinoita.

Koen, että otin riittävästi irti siitä ajasta, jonka sain viettää Bloomingtonissa. Odotan kuitenkin tietysti toiveikkaana, että pääsen vielä jonain päivänä takaisin!

Hyvää vointia, jaksamista ja aurinkoisia kevätpäiviä kaikille! :)

Äitin kanssa keväthangilla.